MM-kisojen jälkeen olo ei ole ollut tippaakaan tyhjä, päinvastoin. Odotan innolla ensi vuotta ja Norjaa sekä muitakin kisoja myös tämän vuoden puolella. Ajatukset ovat kuitenkin melko vahvasti kehittymisessä ensi kautta varten, ja harjoittelu on alkanut jo nyt. Käyn toki vielä syksyn kisoja; NuJu:n, SM-pitkät ja SM-sprintin & -viestin sekä pienellä varauksella erikoispitkän, mutta kisoja ja matkustusta on vähemmän kuin parina aikaisempana syksynä, minkä vuoksi aikaa harjoittelulle löytyy mukavasti. Eli niinkin asian voi mieltää, että tästä alkaa ikään kuin uusi kausi.
Maakuntaviesti juostiin tuossa viime sunnuntaina Pellossa, mutta lauantaina Kankaanpäässä kisailtava Nuorten Jukola toimii syksyn kisojen avaajana Etelä-Suomen osalta. Tässä OH:n joukkue:
1.osuus Juho Määttä
2.osuus Niilo Ojanaho
3.osuus Sanni Oikkonen
4.osuus Severi Oikkonen
5.osuus Laura Kotila
6.osuus Anna Haataja
7.osuus Olli Ojanaho
En ole NuJu:n ankkuriosuudella ensimmäistä kertaa. Itse asiassa tämä on jo viides kerta. Mikään eilisen teeren poika en siis ole, mutta kokemuksesta ei hyvityssekunteja anneta. Aina pitää tehdä uusi suoritus, mahdollisimman hyvä sellainen.
Seuraavaksi muodikas hashtag: #tb
2010: Nykyisten OH:n junnujen ensimmäinen Nuorten Jukola käytiin elokuisen Kaupin urheilupuistossa Tampereella. Matkasimme kisoihin ison maailman elkein lentokoneella. Air Balticin pikkukoneeseen ei meidän joukkueemme lisäksi juuri muita mahtunut, ja voin mehustella melkomoisen ammattilaistunnelman vallinneen joukkueessa lentäessämme yli Suomenmaan kuin yksityiskoneella ikään.
Perillä majoitumme muistaakseni Lempäälässä mukavissa mökeissä. Iltapäivällä menimme model eventiin kisamaaston läheisyyteen. Tuskin tiesin silloin mitä noi sanat edes tarkoittaa mutta paikanpäällä selvisi, että kyseessä on suunnistusrata seuraavan päivän kilpailua vastaavassa maastossa. Siinä voi vähän tutustua ja verrytellä ajatuksia niinku. Mökeille päästyämme oltiin hippaa, konkkaa, piilosta ynnä muuta kuin ammattilaiset ikään.
Kisa-aamuna muistan olleeni todella jännittynyt ja innoissani. Silloin 13-vuotiaana tommonen kuuden kilsan ankkuriosuus tuntui kyllä todella pitkältä, hyvä että en ottanut juomareppua mukaan. Olimme sijalla 34. Hävisin 5,8 kilometrillä 8.27 min osuuden nopeimmalle! Puh huh.
2011: Kajaanin Nuorten Jukolaan lähdimme aivan kokeneina kehäkettuina. Matkustaminen hoitui minibusseilla majoituksen ollessa ei enempää eikä vähempää kuin Vuokatti Chalets. Mallisuunnistuskin oli tässä vaiheessa tuttua kauraa ja kilpailukeskusrutiinit sujuivat kaikilta kuin tanssi. Joukkue taisteli itsensä hienosti sijalle 7. Hävisin Polyakoville kirissä.
2012: Matkustimme Liedossa järjestettyihin kisoihin yöjunalla ja majoitus oli hienolla paikalla sijaitsevassa rauhallisessa majatalossa. Teimme melkomoisen joukkuesuorituksen ja voitimme. Itseluottamukseni oli nollissa ennen kisaa mutta sen jälkeen se oli tommonen 90 jos sata on maksimi. Luultavasti tähänastisista mieleenpainuvin NuJu.
2013: Kisa käytiin tällä kertaa Kuusankoskella (?). Teimme sekä hyviä juoksuja että huonoja juoksuja loppusijoituksen ollessa 5. Pettymyksen puolellehan tuo meni mutta semmosta se urheilu välillä on. Joka kerta on kuitenkin uusi tsäänssi, ja jokainen tsäänssi on mahdollisuus.
Odotan viidettä ankkuriosuutta yhtä innolla kuin silloin 13-vuotiaana.
Kisasivut
keskiviikko 13. elokuuta 2014
lauantai 9. elokuuta 2014
Se on juurikin näin
Pitkän matkan jälkeen koitti välipäivä, tarpeellinen sellainen. Ulkkarit tuli kyseleen meiltä suomalaisilta että onko pojilla jalat ynnä muut paikat tullu yhtään kipeiksi eilisestä. "Eei, miks niin?" "Ai onks jollain tullu selkä kipeäksi?", vastailtiin. Hommahan meni niin että niillä jotka uskalsi juosta toisten nähden, juoksu näytti ihan hirviöltä. Muttamutta, päivä meni ja perjantaina oli jälleen aika asettua lähtökuoppiin keskimatkan karsinnan merkeissä.
Yhden yön jälkeen kroppa tuntuukin jo paljon paremmalta. Verkkaan kyllä todella hiljaa enkä tee mitään sen kummempia aukivetoja tähän karsintaan, mutta aistin silti kaiken olevan kunnossa. Olo on rauhallinen, kastelen itseni vedellä vielä pre-startissa ennen kuin jolkottelen lähtöpaikalle yhdessä unkarilaisen ja jonku kolmannen kanssa. Minuutit kuluvat nopeasti ja pian pääsenkin jo matkaan. Tarkoitus on lähteä liikkeelle ns. halkaise ja naulaa -taktiikalla. Heti ykköselle lähdetään muiden karsintaerien kanssa ihan eri suuntaan, mutta saan kuitenkin rastilla seuraa 2 min eteen lähteneen sveitsiläisen kurvatessa allekirjoittaneen perässä rastille. Ei ihan optimaalinen alku kaverilla tämmöseen karsintaan mun mielestä. No, siitä jatketaan ja mietin suunnistamisen ohessa pitäiskö lisätä vähän höögiä ja jättää toi kaveri ettei siitä tule turhaa häiriötä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, askeleet alkavat pikku hiljaa loittonemaan kauas taakse ja itse pystyn vetämään hyvinkin rentoa juoksua. Lippu toisensa jälkeen ilmoittautuu joko suoraan tai muutaman kerran pienen koukun kautta ja tiedän että voin jatkaa tätä rauhallista menoa kun ei tule pummeja ja päästä silti hyvälle sijalle. Ennen kisaa kun ajatuksissa oli nääs loppupään lähtöpaikka finaaliin, koska mun mielestä sinne vois tulla uraa (todellisuudessa sinne ei kyllä tullu sitten yhtään). Saavunkin maaliin erittäin hyvin säästelleenä mutta melko hyvin suunnistaneena ja hyvä sijoitus sieltä tuleekin, karsintaerän kolmas 9 sekuntia kärkeen. Kärjessä ovat Tsekin Patrik Horak ja Suomen Topi Raitanen.
Kisan jälkeen oli kyllä hyvä fiilis, ei oo nimittäin kertaakaan aiemmin löytyny keskarin maastoista lippu LÄHESKÄÄN noin hyvin (suunnilleen puoli minuuttia virhettä yhteensä). Tiedostan kuitenkin että tämä on pelkkää hämäystä seuraavan päivän finaalia varten, maasto oli kumminkin selkeä tämmöseksi notkomaastoksi ja rastit oli laitettu suhteellisen selkeisiin paikkoihin sekä liput erittäin näkyville! Nyt suurimmalla osalla hiipii siis liiallinen hyvän olon tunne puseroon niinku Kiril on just halunnu, huomiseksi vaan lisätään vielä vauhtia ja vedetään rinteet niin että Zheleznicassa annetaan maanvyöryvaroitus! Sit siellä onkin heti ekat välit semmosia että porukka näkee niistä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa. Ja moni pummaa itsensä ulos pelistä heti siinä.
En kuitenkaan tiennyt, kuinka siinä todellisuudessa tulisi käymään. Varmaan 75% kävi alussa niin kierroksilla ettei sipuli kestänyt sitten yhtään. Tämän sain omin silmin todeta kakkosrastia lähestyessäni ja saman olivat todenneet luultavasti kaikki muutkin jossain vaiheessa...
Finaaliin lähdettäessä luottamus omaan vireeseen on hyvä. Jännitys on semmoista sopivaa luokkaa, vaikka tulossa on kiihkeä puolituntinen niin ei silti jännitä liikaa. Kellon antaessa lähtömerkin lähden matkaan. Taisteluun rataa vastaan.
Nähdessäni ykkösvälin nielaisen ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Se on juurikin sellainen väli. Väli, joka muuttuu hyvin herkästi painajaiseksi jos lippu ei halkea kerralla. Juoksen ensimmäiset kymmenet metrit rohkeasti peitteisessä maastossa, tässä kohtaa on aivan turha alkaa varomaan. Tavoitteena on nähdä vihreä nenä ja tulla sen jälkeen huolellisesti lipulle. Sekunnit kuluvat juostessani eteenpäin, eikä tiheikköä erotu muusta maastosta silmään mitenkään. Askeleet hidastuvat automaattisesti. Pysähdyn ja yritän keksiä jonkun taktiikan. Ei tule mieleen. Jatkan vielä muutamia askeleita rinnettä pitkin ja näen vasemmalla alhaalla lipun pistekumpareessa suunnilleen parinkymmenen metrin päässä. Pudottaudun sille toivoen sen olevan oma, mutta koodi ei täsmää. Katson karttaa pysähtyneenä varmaan 10 sekkaa. Päättelen että kyseessä täytyy olla joku noista kolmesta pistekumpareesta yläviistoon rastista nähden. Jatkan siis eteenpäin pudottaen samalla hieman korkeutta ja samassa näenkin jo punavalkoista. Pretty new rastilippuhan se siinä. Ja koodikin on oikea.
Jatkan matkaa kohti kakkosta lasketellen alamäen luultavasti kovempaa kuin paikalliset metsän eläimet. Polulle tullessani tarkistan sijainnin huolellisesti ja kenkäisen metsään vatupassi tanassa. (Tällä välillä olisi tarjolla ollut myös suoraan rastille vievä sininen oja mutta sitä en hoksaa käyttää.) Poljen viistorinnettä ylös saaden näkökenttääni rastia edeltävät kumparemuodostelmat. Maasto on tässä kohtaa avoimempaa, ja ennen viimeistä kumparetta näen jo rastikiven, matkaa on ehkä tuollaiset 60-80 metriä. Mutta mitä näenkään seuraavaksi? Vastakkaisesta suunnasta tulee kaksi isoa pyssyä, Piotr Parfianowicz ja Marek Minar, leimaavat kivellä ja hyökkäävät rinteeseen hurjalla vauhdilla. Edellä juoksevan Parfianowiczin jalat käyvät kuin gerbiilillä juoksupyörässä. Hieraisen vielä kerran silmiäni, ja katson kartasta onko radassa jossain myöhemmin tässä lähellä rastia (jäbät ovat lähteneet minuuttitolkulla mua ennen, myöhemmin tarkistettuna 6 ja 10 min). Ei ole. Käännän jopa karttaa tarkistaakseni onko mulla väärä kartta. M20A siellä lukee ja tajuan että pojilla on tainnu lähteä niin sanotusti homma vähän lapasesta.
Seuraava väli on taas todella pahan näköinen, ja lähden ottamaan poikien selkää kiinni yrittäen samalla saada jotain tolkkua miten väli pitäisi juosta. Minarin saavutankin melkein samantien (ero rastilla 11 sekkaa) mutta Parfianowiczin (ero 21 sekkaa) jäljiltä maastossa on enää hitaasti laskeutuva ruskea pölypilvi, joka hankaloittaa mun etenemistä. Vitsit sikseen, mutta aniweissiin puolalaista ei enää näy ja ohjat on otettava sataprosenttisesti omiin käsiin, siksi epävarmalta näyttää Minarin meno. Ainoa asia mitä saan irti loppuvälistä on toi kohta missä rinne muuttuu selvästi loivemmaksi. Sinne pitäisi yrittää hankkiutua jollain keinolla. Mutta maastossa en näe oikein mitn, ohan siinä tommonen notko jonka penkkiurheilijan silmään näyttää varmasti hienolta mutta en mie ainakaan sitäkään näe. Ehkä oon taas vaan vähän tyhmemmällä päällä. Jotain kiviä siinä on jossain vaiheessa mutta ota niistäkin nyt selvä. Tunnen olevani niin sanotusti liemessä. Päätän pudottautua hieman alemmaksi kun en muutakaan keksi. Siellä hokaan että tossa vieressähän on varmasti yks sellanen kivikasajutska joita oli 2 kpl vanhalla kartalla (tosta uudesta kartasta niitä ei oikein sivullinen erota). Löytyy kartalta mutta olo on silti jokseenkin epävarma lähtiessäni kiipeämään ylöspäin kohti rastia. Kivet kyllä täsmäävät mutta matka tuntuu epämiellyttävän pitkältä. No on se rasti siellä kuitenkin.
Nelosväli sujuu hyvin, en enää muista mitä siinä mietin mutta tunsin oloni lähes taitopäälliköksi. Se olikin niitä harvoja kertoja tässä kisassa. Vitoselle lähden rinnettä pitkin ja havaitsen rastin alapuolella sijaitsevan tiheikön huomhuom! Yritän myös katsoa luupin avulla rastipistettä, mutta se tuntuu vievän liikaa aikaa enkä oikein saa selvää kuitenkaan. Ilmeisesti joku notko on kuitenkin kyseessä. Arvioin matkaa kuinka paljon olen kulkenut tiheikön viertä ja sitten alan vaan nuuhkimaan kaikkia mahdollisia notkoja (niitä on todellisuudessa enemmän kuin tohon karttaan on voitu kuvata). Joku neljäs notko tuottaa kaivatun tuloksen ja tökkään sport identin reikään. Mielenkiintoista on se, että 1/5 virhevälin ja 2/5 huonon välin (tommosia etsintöjä tai ykkösvälin kaltaista epävarmuutta en tässä maastossa laske virheeksi) olen kisassa paalupaikalla, kun vaativimmat liput ovat takana ja edessä pitkä väli helpommalle alueelle. Eroja on muodostunut jo kymmenen minuutin kohdalla suhteellisen paljon:
1. Olli Ojanaho 10.35
2. Miika Kirmula +0.06
3. Xander Berger +0.25
4. Nicolas Rio +0.26
5. Brodie Nankervis +1.25
Huomaan kakkosen läheltä niitylle menevän polun, ja aluksi taktiikkana on juosta polun risteykseen. Onnistuu. Tässä vaiheessa taktiikkana on arvioida loppuväli; suoraan vaiko kiertäen. Päätän juosta suoraan ja tarkan suunnan otettuani hyökkään rinteeseen laittaen kaiken voimani peliin. Alusta on erittäin pehmeä ja joudun jyrkimmissä töppäreissä ottamaan pari kävelyaskelta. Ajatuksena on vetää suunnalla niityn yli polulle ja ottaa sieltä itseni kiinni. Happo jyllää reisissä kun pusken mäen päällä vauhtia kovemmaksi. Juoksen niitylle, jossa matka alkaa jostain syystä tuntua epämiellyttävän pitkältä, lisäksi siinä on jotain metsikköä eikä polkua näy. Kohta olen polulla, pysähdyn ja katson kumpaankin suuntaan. Ei vitti, ei tästä saa kiinni. Jatkan edemmäs ja on siellä metsässä vähän jotain uria mutta ei näy mitään tommosia polkuja niinku kartassa! Oon aivan hukassa ja tiedän että nyt se tuli. Game over. Seiskan lähellä olevasta isosta nenästä saan lopulta kiinni ja saavun lipulle kaksi minuuttia kallista aikaa tuhranneena. Pitkästä matkasta viisastuneena en kuitenkaan anna tänään minkään asian lannistaa, vaan päätän tulla lopun fyysisesti ja taidollisesti niin hyvin kuin pystyn. Onhan tää paha maastokin että voi sieltä vaikka plaketti silti tulla.
Ysille teen seuraavan virheen, ajatuksena oli nähdä iso jyrkänne ja notkon mutka rastin takaa. Juoksen juurikin näin mutta väärään paikkaan silti. En tiedä vieläkään mitä tässä kävi, juuri kukaan muu ei pummannu tätä lippua. 11-väli ei ole suoraviivaista toteutusta mutta otan rastin sujuvasti häviten parhaimmalle noteeraukselle puolisen minuuttia mutta muille en käytännössä mitään. Tuskin kovin moni on tätä väliä vetänyt nausteriin.
Loppumatka on lähinnä toteutusta ja nostan siinä itteni ronssille. Pari sekuntia hyödyn siitä että näen lopussa Tompan selän. Miika voittaa!
M 20 A (60) 3.8 km 220 m 16 C
1 59 Miika Kirmula Finland 28:58 0:00
2 24 Riccardo Scalet Italy 30:19 +1:21
3 53 Olli Ojanaho Finland 30:29 +1:31
4 47 Xander Berger Austria 30:44 +1:46
5 43 Nick Hann New Zealand 30:47 +1:49
6 51 Jonas Egger Switzerland 30:50 +1:52
7 6 Konstantin Serebryanitsk Russia 31:33 +2:35
8 25 Rudolfs Zernis Latvia 31:36 +2:38
9 31 Dmitry Naumov Russia 32:02 +3:04
10 3 Nicolas Rio France 32:12 +3:14
Loppupäivä kuitenkin piristi taas mieltä, iltapäivällä pelattiin futista muiden maiden kanssa ja illalla oli banketti. Kivaa oli!
Yhden yön jälkeen kroppa tuntuukin jo paljon paremmalta. Verkkaan kyllä todella hiljaa enkä tee mitään sen kummempia aukivetoja tähän karsintaan, mutta aistin silti kaiken olevan kunnossa. Olo on rauhallinen, kastelen itseni vedellä vielä pre-startissa ennen kuin jolkottelen lähtöpaikalle yhdessä unkarilaisen ja jonku kolmannen kanssa. Minuutit kuluvat nopeasti ja pian pääsenkin jo matkaan. Tarkoitus on lähteä liikkeelle ns. halkaise ja naulaa -taktiikalla. Heti ykköselle lähdetään muiden karsintaerien kanssa ihan eri suuntaan, mutta saan kuitenkin rastilla seuraa 2 min eteen lähteneen sveitsiläisen kurvatessa allekirjoittaneen perässä rastille. Ei ihan optimaalinen alku kaverilla tämmöseen karsintaan mun mielestä. No, siitä jatketaan ja mietin suunnistamisen ohessa pitäiskö lisätä vähän höögiä ja jättää toi kaveri ettei siitä tule turhaa häiriötä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, askeleet alkavat pikku hiljaa loittonemaan kauas taakse ja itse pystyn vetämään hyvinkin rentoa juoksua. Lippu toisensa jälkeen ilmoittautuu joko suoraan tai muutaman kerran pienen koukun kautta ja tiedän että voin jatkaa tätä rauhallista menoa kun ei tule pummeja ja päästä silti hyvälle sijalle. Ennen kisaa kun ajatuksissa oli nääs loppupään lähtöpaikka finaaliin, koska mun mielestä sinne vois tulla uraa (todellisuudessa sinne ei kyllä tullu sitten yhtään). Saavunkin maaliin erittäin hyvin säästelleenä mutta melko hyvin suunnistaneena ja hyvä sijoitus sieltä tuleekin, karsintaerän kolmas 9 sekuntia kärkeen. Kärjessä ovat Tsekin Patrik Horak ja Suomen Topi Raitanen.
Kisan jälkeen oli kyllä hyvä fiilis, ei oo nimittäin kertaakaan aiemmin löytyny keskarin maastoista lippu LÄHESKÄÄN noin hyvin (suunnilleen puoli minuuttia virhettä yhteensä). Tiedostan kuitenkin että tämä on pelkkää hämäystä seuraavan päivän finaalia varten, maasto oli kumminkin selkeä tämmöseksi notkomaastoksi ja rastit oli laitettu suhteellisen selkeisiin paikkoihin sekä liput erittäin näkyville! Nyt suurimmalla osalla hiipii siis liiallinen hyvän olon tunne puseroon niinku Kiril on just halunnu, huomiseksi vaan lisätään vielä vauhtia ja vedetään rinteet niin että Zheleznicassa annetaan maanvyöryvaroitus! Sit siellä onkin heti ekat välit semmosia että porukka näkee niistä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa. Ja moni pummaa itsensä ulos pelistä heti siinä.
En kuitenkaan tiennyt, kuinka siinä todellisuudessa tulisi käymään. Varmaan 75% kävi alussa niin kierroksilla ettei sipuli kestänyt sitten yhtään. Tämän sain omin silmin todeta kakkosrastia lähestyessäni ja saman olivat todenneet luultavasti kaikki muutkin jossain vaiheessa...
Finaaliin lähdettäessä luottamus omaan vireeseen on hyvä. Jännitys on semmoista sopivaa luokkaa, vaikka tulossa on kiihkeä puolituntinen niin ei silti jännitä liikaa. Kellon antaessa lähtömerkin lähden matkaan. Taisteluun rataa vastaan.
Nähdessäni ykkösvälin nielaisen ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Se on juurikin sellainen väli. Väli, joka muuttuu hyvin herkästi painajaiseksi jos lippu ei halkea kerralla. Juoksen ensimmäiset kymmenet metrit rohkeasti peitteisessä maastossa, tässä kohtaa on aivan turha alkaa varomaan. Tavoitteena on nähdä vihreä nenä ja tulla sen jälkeen huolellisesti lipulle. Sekunnit kuluvat juostessani eteenpäin, eikä tiheikköä erotu muusta maastosta silmään mitenkään. Askeleet hidastuvat automaattisesti. Pysähdyn ja yritän keksiä jonkun taktiikan. Ei tule mieleen. Jatkan vielä muutamia askeleita rinnettä pitkin ja näen vasemmalla alhaalla lipun pistekumpareessa suunnilleen parinkymmenen metrin päässä. Pudottaudun sille toivoen sen olevan oma, mutta koodi ei täsmää. Katson karttaa pysähtyneenä varmaan 10 sekkaa. Päättelen että kyseessä täytyy olla joku noista kolmesta pistekumpareesta yläviistoon rastista nähden. Jatkan siis eteenpäin pudottaen samalla hieman korkeutta ja samassa näenkin jo punavalkoista. Pretty new rastilippuhan se siinä. Ja koodikin on oikea.
Jatkan matkaa kohti kakkosta lasketellen alamäen luultavasti kovempaa kuin paikalliset metsän eläimet. Polulle tullessani tarkistan sijainnin huolellisesti ja kenkäisen metsään vatupassi tanassa. (Tällä välillä olisi tarjolla ollut myös suoraan rastille vievä sininen oja mutta sitä en hoksaa käyttää.) Poljen viistorinnettä ylös saaden näkökenttääni rastia edeltävät kumparemuodostelmat. Maasto on tässä kohtaa avoimempaa, ja ennen viimeistä kumparetta näen jo rastikiven, matkaa on ehkä tuollaiset 60-80 metriä. Mutta mitä näenkään seuraavaksi? Vastakkaisesta suunnasta tulee kaksi isoa pyssyä, Piotr Parfianowicz ja Marek Minar, leimaavat kivellä ja hyökkäävät rinteeseen hurjalla vauhdilla. Edellä juoksevan Parfianowiczin jalat käyvät kuin gerbiilillä juoksupyörässä. Hieraisen vielä kerran silmiäni, ja katson kartasta onko radassa jossain myöhemmin tässä lähellä rastia (jäbät ovat lähteneet minuuttitolkulla mua ennen, myöhemmin tarkistettuna 6 ja 10 min). Ei ole. Käännän jopa karttaa tarkistaakseni onko mulla väärä kartta. M20A siellä lukee ja tajuan että pojilla on tainnu lähteä niin sanotusti homma vähän lapasesta.
Seuraava väli on taas todella pahan näköinen, ja lähden ottamaan poikien selkää kiinni yrittäen samalla saada jotain tolkkua miten väli pitäisi juosta. Minarin saavutankin melkein samantien (ero rastilla 11 sekkaa) mutta Parfianowiczin (ero 21 sekkaa) jäljiltä maastossa on enää hitaasti laskeutuva ruskea pölypilvi, joka hankaloittaa mun etenemistä. Vitsit sikseen, mutta aniweissiin puolalaista ei enää näy ja ohjat on otettava sataprosenttisesti omiin käsiin, siksi epävarmalta näyttää Minarin meno. Ainoa asia mitä saan irti loppuvälistä on toi kohta missä rinne muuttuu selvästi loivemmaksi. Sinne pitäisi yrittää hankkiutua jollain keinolla. Mutta maastossa en näe oikein mitn, ohan siinä tommonen notko jonka penkkiurheilijan silmään näyttää varmasti hienolta mutta en mie ainakaan sitäkään näe. Ehkä oon taas vaan vähän tyhmemmällä päällä. Jotain kiviä siinä on jossain vaiheessa mutta ota niistäkin nyt selvä. Tunnen olevani niin sanotusti liemessä. Päätän pudottautua hieman alemmaksi kun en muutakaan keksi. Siellä hokaan että tossa vieressähän on varmasti yks sellanen kivikasajutska joita oli 2 kpl vanhalla kartalla (tosta uudesta kartasta niitä ei oikein sivullinen erota). Löytyy kartalta mutta olo on silti jokseenkin epävarma lähtiessäni kiipeämään ylöspäin kohti rastia. Kivet kyllä täsmäävät mutta matka tuntuu epämiellyttävän pitkältä. No on se rasti siellä kuitenkin.
Nelosväli sujuu hyvin, en enää muista mitä siinä mietin mutta tunsin oloni lähes taitopäälliköksi. Se olikin niitä harvoja kertoja tässä kisassa. Vitoselle lähden rinnettä pitkin ja havaitsen rastin alapuolella sijaitsevan tiheikön huomhuom! Yritän myös katsoa luupin avulla rastipistettä, mutta se tuntuu vievän liikaa aikaa enkä oikein saa selvää kuitenkaan. Ilmeisesti joku notko on kuitenkin kyseessä. Arvioin matkaa kuinka paljon olen kulkenut tiheikön viertä ja sitten alan vaan nuuhkimaan kaikkia mahdollisia notkoja (niitä on todellisuudessa enemmän kuin tohon karttaan on voitu kuvata). Joku neljäs notko tuottaa kaivatun tuloksen ja tökkään sport identin reikään. Mielenkiintoista on se, että 1/5 virhevälin ja 2/5 huonon välin (tommosia etsintöjä tai ykkösvälin kaltaista epävarmuutta en tässä maastossa laske virheeksi) olen kisassa paalupaikalla, kun vaativimmat liput ovat takana ja edessä pitkä väli helpommalle alueelle. Eroja on muodostunut jo kymmenen minuutin kohdalla suhteellisen paljon:
1. Olli Ojanaho 10.35
2. Miika Kirmula +0.06
3. Xander Berger +0.25
4. Nicolas Rio +0.26
5. Brodie Nankervis +1.25
Huomaan kakkosen läheltä niitylle menevän polun, ja aluksi taktiikkana on juosta polun risteykseen. Onnistuu. Tässä vaiheessa taktiikkana on arvioida loppuväli; suoraan vaiko kiertäen. Päätän juosta suoraan ja tarkan suunnan otettuani hyökkään rinteeseen laittaen kaiken voimani peliin. Alusta on erittäin pehmeä ja joudun jyrkimmissä töppäreissä ottamaan pari kävelyaskelta. Ajatuksena on vetää suunnalla niityn yli polulle ja ottaa sieltä itseni kiinni. Happo jyllää reisissä kun pusken mäen päällä vauhtia kovemmaksi. Juoksen niitylle, jossa matka alkaa jostain syystä tuntua epämiellyttävän pitkältä, lisäksi siinä on jotain metsikköä eikä polkua näy. Kohta olen polulla, pysähdyn ja katson kumpaankin suuntaan. Ei vitti, ei tästä saa kiinni. Jatkan edemmäs ja on siellä metsässä vähän jotain uria mutta ei näy mitään tommosia polkuja niinku kartassa! Oon aivan hukassa ja tiedän että nyt se tuli. Game over. Seiskan lähellä olevasta isosta nenästä saan lopulta kiinni ja saavun lipulle kaksi minuuttia kallista aikaa tuhranneena. Pitkästä matkasta viisastuneena en kuitenkaan anna tänään minkään asian lannistaa, vaan päätän tulla lopun fyysisesti ja taidollisesti niin hyvin kuin pystyn. Onhan tää paha maastokin että voi sieltä vaikka plaketti silti tulla.
Ysille teen seuraavan virheen, ajatuksena oli nähdä iso jyrkänne ja notkon mutka rastin takaa. Juoksen juurikin näin mutta väärään paikkaan silti. En tiedä vieläkään mitä tässä kävi, juuri kukaan muu ei pummannu tätä lippua. 11-väli ei ole suoraviivaista toteutusta mutta otan rastin sujuvasti häviten parhaimmalle noteeraukselle puolisen minuuttia mutta muille en käytännössä mitään. Tuskin kovin moni on tätä väliä vetänyt nausteriin.
Loppumatka on lähinnä toteutusta ja nostan siinä itteni ronssille. Pari sekuntia hyödyn siitä että näen lopussa Tompan selän. Miika voittaa!
M 20 A (60) 3.8 km 220 m 16 C
1 59 Miika Kirmula Finland 28:58 0:00
2 24 Riccardo Scalet Italy 30:19 +1:21
3 53 Olli Ojanaho Finland 30:29 +1:31
4 47 Xander Berger Austria 30:44 +1:46
5 43 Nick Hann New Zealand 30:47 +1:49
6 51 Jonas Egger Switzerland 30:50 +1:52
7 6 Konstantin Serebryanitsk Russia 31:33 +2:35
8 25 Rudolfs Zernis Latvia 31:36 +2:38
9 31 Dmitry Naumov Russia 32:02 +3:04
10 3 Nicolas Rio France 32:12 +3:14
 |
| Babyt kaulaan! (Kuvat: Anssi Raitanen, JWOC 2014) |
Seuraavana päivänä oli vielä viesti. Topi aloitti asianmukaisesti tullen kärjen mukana vaihtoon. Sen jälkeen Miikalla oli vatsakramppeja ja elimistö ei ikään kuin toiminut normaalisti ja Miika saapui vaihtoon tuskaisen näköisenä lähettäen matkaan allekirjoittaneen. Aloitin rauhassa ja seiskarastin jälkeen liuin kivikovaa irtomaarinnettä loukaten pakarat sekä aukaisten kädet. Kämmeneen tuli reikä ja kompassin neula lähti irti. Yritin tämän jälkeen vielä jatkaa suoritusta kunnolla mutta ei siitä tullu mitään. Kättä alkoi särkemään ja siellä risukossa siihen aina tökki joku oksa joka teki niin saaterin kipeää. Loukkaantumisen jälkeen sekosin myös ihan täysin ja tein pahan virheen, kaikki alkoi ärsyttämään. Oltiin myös sen verran kaukana kärjestä että annoin itselleni luvan tulla vain pois maastosta. Olen pahoillani joukkuekavereille.
Loppupäivä kuitenkin piristi taas mieltä, iltapäivällä pelattiin futista muiden maiden kanssa ja illalla oli banketti. Kivaa oli!
lauantai 2. elokuuta 2014
Leuka rintaan
Vuoden kaksituhatta ja neljätoista JWOC-pitkä matka käytiin
sprinttiä seuraavana päivänä Maliovitsan rinteillä noin 1500-1700 metrin
korkeudessa. Omalta osaltani valmistautuminen oli sujunut hyvin, ja
edellispäivän sprintissä hyvin riittänyt vauhti loi omalta osaltaan uskoa tälle
kestävien, vahvojen, nopeiden, tarkkojen, huolellisten ja keskittymiskykyisten
matkalle.
Herätyskello soi klo 6.50, ja aamulenkin sekä aamiaisen
jälkeen on suunnattava ripein ottein kohti järjestäjien bussia ja sitä kautta
karanteenia. Tunnelma on varsin sähköinen, kun bussi ajaa hiljalleen
kisa-alueen läpi kulkevaa tietä ylöspäin. Maalialueen pelto jää oikealle, kun
taas loppulenkin ensimmäiset metrit tullaan juoksemaan tien vasemman puolen
tiheähkössä metsässä. Korkeus lisääntyy ja tarkkailen bussista muutamia
asioita, kuten vanhalla kartalla olleiden tiheiköiden ja yleisesti ottaen
tiheiköiden kulkukelpoisuuksia, alaspäin vievän sähkölinjan juostavuutta sekä
maaston kivisyyttä kenkävalintaa silmällä pitäen.
Viimein bussi saapuu paikallisessa mittakaavassa pienehkön
laskettelurinteen ala-asemalle. Sisäänkirjaukseen nimmari, lämmittelykartta
kouraan ja eikun etsimään suomalaisten tukikohta, joka löytyy pienestä mutta
sinä päivänä täynnä elämää olevasta liikuntasalista. Karanteeniaika kuluu
siinä, että teen verryttelylenkin ja lämppään vähän ajatuksia kartan kanssa,
tankkaan ja pötköttelen patjalla. Mietin hyvin pitkään, valitsenko nastarit vai
nappulat, päätyen lopulta nappuloihin. Laitan teippiä ja laastareita sinne sun
tänne ettei tarvitse edellispäivän haavojen kanssa varoa oksia. Neljäkymmentä
minuuttia ennen starttia aloitan verryttelyn.
Päivän ensimmäinen takaisku tulee jo verryttelyssä, kun
satun juoksemaan jostain maa-ampiaispesästä. Pohkeita särkee aika mukavasti,
mutta mietin että eihän mulla vissiin mitään allergiaa ole, joten metsään vain.
Sitä on turha enää miettiä kun lähtökarsinaan astelee ja siirränkin ajatukset
sataprosenttisesti suunnistussuoritukseeni. Kello piippaa ja rullaan
ensimmäiset askeleet loivaan alamäkeen Erik Borgin ottaessa kuvia. Ykköselle
mennessä alamäessä on hirveää märkää kivikkoa, mutta olen laskenut
kenkävalinnan niin että voin hävitä pikkuisen alkupätkällä, mutta koska maaston
alaosa on samanlainen kuin mallimaastossa niin nappulat on siellä paljon
paremmat. Aavistuksen käsijarru päällä pitää siis pudotella kohti ensimmäistä
lippua. Tarkistan kaikki kolme kiveä siitä notkosta ennen kuin se oma sieltä
tulee, mutta urien perusteella niin ovat tehneet kaikki muutkin. Kakkosvälin
alkuosassa tulee tiukka paikka, mikroreitinvalintapakko ohjaa joko oikealle tai
vasemmalle. En ole ennakoinut ajatuksissani tarpeeksi ja valitsen
refleksinomaisesti oikean tajuten samalla sen olevan virhe. Ajaudun suolle,
joita piti juuri välttää. Heinää on napaan asti ja lisäksi viimeaikaiset sateet
aiheuttavat sen että askel uppoaa koko ajan ja pahasti. No, tiputtaudun polulle
ja jolkottelen sitä suunnitellen samalla nelosvälin. Rastinotto ei tuota
vaikeuksia, eikä myöskään seuraava lyhyt väli, vaikka sen olisi voinut kyllä kiertää
alhaalta polun kautta. Suoraan menemällä pystyy juoksemaan puolet matkasta, muu
aika pitää painella katajan tapaisia ohuita männynrunkoja alaspäin ja kierähtää
kyljen kautta yli.
Kolmosrastilla on alkulämmittelyt otettu, ja kisa voi alkaa.
Olen tässä kohtaa hyvissä tarkkailuasemissa, puoli minuuttia nausterialun
ottanutta Anton Johanssonia perässä. Pitkällä välillä suuntaan aluksi varmoin
ottein kohti tietä. Ylitän sen ja jatkan matkaa kohti alempaa tietä. Tässä
kohtaa koen päivän toisen takaiskun, kun luuppi irtoaa kädestä ottaessani tukea
rinteestä. Pysähdyn etsimään sitä, mutta vähän aikaa hätäisesti pengottuani
totean että nyt on jatkettava ilman. Tielle päästyäni otan matkavauhdin päälle
ja tutkin kisan kahta pitkää väliä, menossa olevan rastivälin loppua sekä 7-8
–väliä. Päädyn ottamaan nelosvälin loppuosalle väärän reitinvalinnan, mutta en
sitä itse vielä tiedä. Rastinottokaan ei mene niin kuin elokuvissa ja otan
tällä välillä turpaan peräti kaksi minuuttia. Lisäksi huomaan kokeneeni päivän
kolmannen takaiskun: kenkävalinta oli sittenkin täysin väärä, edes alaosaltaan
maasto ei vastaa mallimaastoa. Juokseminen kärsii tämän vuoksi todella pahasti.
Teen vielä virheen kutoselle, ja sieltä lähtiessäni näen kaksi minuuttia perään
lähteneen Arnaud Perrinin. Pakko myöntää että masennun siitä hiukan. Mietin
kuitenkin että kisahan on vasta alussa, nyt vaan lyöntiä ja tarkkuutta
loppumatkalle niin vielä voi nousta. Seiskarastin naulaan, mutta pitkän välin
aloitan hieman liian hätäisesti. Olisi pitänyt nousta polulle jo aiemmin, kun
nyt rynkytän raskaassa rinteessä. Puron ylityksessä tulen kuitenkin hyvin
polulle, ja välin keskiosa sujuu hyvin. Loppuosa sen sijaan tuottaa harmaita
hiuksia. Ensin hukkaan polun niittypuskahässäkässä ja joudun lähtemään väärää
polkua. Virhe on korjattava könyämällä pusikossa mutta pääsen hyvin isommalle
polulle. Näen kymppirastin vasemmalla, mutta sen jälkeen sylttää. En löydä
polkua enkä näe peitteisessä maastossa rastille vievää notkoa vaikka se lähellä
onkin, ja unohtaen suunnan, suunnitelmallisuuden ja kaiken ajattelen notkon
olevan vasemmalle ja juoksen sinne! Kartoitan siellä vähän aikaa kunnes saan
itseni kartalle ja lähden työstämään reittiäni kohti perhosten keskusrastia. Pataan
tulee tällä välillä nkaksi ja puoli minuuttia. Rastille tullessani kohtaan
Borger Melsomin, ja lähdemme ensi alkuun samaan suuntaan, kunnes eroamme.
Borger on siis käynyt jo molemmat perhoset ja suuntaa kohti kilpailukeskusta,
kun taas mulla on ensimmäinen perhonen edessä. En ole saanut rastiympyrää
hahmotettua millään tarpeeksi hyvin ilman luuppia, ja joudun tekemään
ylimääräisen kiemuran. Muut lyhyet perhosvälit yhtä mikroreitinvalinnasta
osittain johtunutta suuntavirhettä lukuun ottamatta menevät hyvin, mitä nyt
juodun 1-2 kertaa pysähtymään joka välillä jotta saan kartasta selvää. Koko
alue on semmoista viidakkoa, että selkää ei pysty juurikaan suoristamaan
missään vaiheessa. Ei auta jumppapumppapumpat, selkä on ja pysyy tulessa.
Varvauksessa huomaan päivän isoimman ongelman; hengästyminen
on olematonta verrattuna lihaksiston toimintakykyyn. Toisin sanoen lihaksisto
ei toimi niin kuin pitää. Jostain syystä käy mielessä, että eipä ole varmasti
mennyt kovinkaan hyvin. Virheitä on tullut ja jalat, ne ovat lyijynraskaat. Ja
vielä on loppulenkki edessä.
Loppulenkillä ryömin vain menemään ja mietin syntyjä syviä.
Kahdella viimeisellä välillä häviän vielä minuutin kaikille ja puolitoista
Assar Hellströmille ennen kuin vihdoin viimein rahnustan maaliin. Ei hengästytä
ei, mutta jalat. Jalat. Jalat.
Koko kausi oli mennyt tähän saakka ilman aivan terävintä
hohtoa, mutta toisaalta ilman pettymyksiä. Yleensä aikaisemmilla kausilla on
tullut hetkiä, jolloin on ollut aivan siipiä vailla, sekä hetkiä jolloin
kyyneleet ovat vierineet poskia pitkin sammaleeseen loppuverkalla. Tähän asti
ei ollut tullut isoja onnistumisia eikä pettymyksiä, mutta nyt se iso pettymys
sieltä vihdoin ja viimein tuli, mustempana kuin koskaan. Voin kertoa että
loppuverkasta ei tule mitään ja samaan syssyyn voin myös kertoa että eipä tule haastattelussakaan ainakaan tyytyväisempää esitettyä. I don’t know ja I don’t
believe it –vastaukset ovat tosiasioita.
Onneksi kaksi kaveria tulee lopussa edelle että ei tarvitse
tekohymyillä pronssipallilla.
 |
| (Kuvat: JWOC 2014) |
Tulokset:
1. Anton Johansson 1:15:17
2. Assar Hellström +1:01
3. Marek Minar +3:28
4. Ivan Kuchmenko +4:19
5. Olli Ojanaho +4:22
6. Miika Kirmula +4:41
1. Anton Johansson 1:15:17
2. Assar Hellström +1:01
3. Marek Minar +3:28
4. Ivan Kuchmenko +4:19
5. Olli Ojanaho +4:22
6. Miika Kirmula +4:41
Joo mutta. Kisan jälkeen olen pettynyt, mutta kyllä se mieli siitä pikku hiljaa kirkastuu. Viimeistään hotellilla pasta carbonaralla. Pelkkä yksi nuorten MM-starttihan tuo oli. Kisoja tulee vielä, ilmeisesti jopa aivan lähitulevaisuudessa. Ja huhujen mukaan aurinko on nouseva myös seuraavana aamuna riippumatta siitä, miten edellispäivänä on juossut.
(Jatkuu seuraavassa jaksossa)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)